Kun Huima oli väsytetty parin tunnin lenkkeilyllä ja vierailulla Vantaanjokitempaukseen, se pääsi Solttilaan jäljelle. Ikää jäljellä oli puolitoista tuntia, pituutta 300 metriä ja keppejä seitsemän. 18° lämmintä, tyyntä, kostea metsänpohja.

Lähetys jäljelle parinkymmenen metrin päästä, Huima lähti vauhdikkaasti mutta vähän vinoon taaksepäin. Nosti jäljen hyvin. Pari keppiä alusta löytyi hienosti, ja niiden jälkeen ilmeisesti tuoreet jänönjäljet. Huima meuhkasi vähän aikaa jälkiliinan päässä, jatkoi käskyllä matkaa ensimmäiseen kulmaan, ja olisi taas lähtenyt jäniksen jäljille. Hetken sählingin jälkeen Huima haukahti turhautuneena ja päätteli ilmeisesti ettei auta kuin jatkaa hommia. Onneksi olin kerrankin merkannut jäljen kunnolla!

Seuraavat kaksi kulmaa menivät tosi hyvin, mutta jäljestys oli vähän huolimatonta. Viisi ensimmäistä keppiä löytyi sujuvasti, kuudennen se merkkasi voimakkaasti mutta olisi varmaan luovuttanut ja mennyt ohi, ellen olisi ottanut sitä takaisin. Viimeisen kepin ja loppupalkan Huima olisi ohittanut ihan sujuvasti merkkaamatta edes.

Ehkä treeni oli ihan hyväkin – jospa tuo vaikka oppisi että kun ollaan ihmisjäljellä niin ollaan, ja silloin on turha kuvitella pääsevänsä pupujahtiin. Saisikohan sille jostain sen verran lisää motivaatiota että jäljestys peittoaisi jäniksen tuoksut? Epäilenpä hiukan...