Aina sama juttu – juuri kun uskoo että paikallamakuu on suht kunnossa, tulee palautus maanpinnalle. Huima makoili reilun kolme minuuttia niskat kenossa kuikuillen taaksepäin puskiin, ja nousi sitten istualleen että näkisi paremmin. Säntäsin piilosta raivokkaasti karjahdellen, ja asettelin piskin uudelleen maahan. Nousihan se sieltä vielä kerran seisomaan kun taisi vähän ahdistaa. Sitten makoiltiinkin oikein urakalla korvat luimussa, kolme toistoa joissa komensin Huimaa heti kun se alkoi katselemaan muualle.

Iltapäivällä kotiin ajellessa pysähdyttiin vielä Viialaan Metsälinnan parkkipaikalle makaamaan; aikaa seitsemän minuuttia, näkösällä, paljon kehuja ja yksi välipalkka. Nyt oli Huimuska oikeassa vireessä – vapautuksen jälkeen se köllähti selälleen kerjäämään vatsarapsuja. Häiriötä oli vähän, mutta kielsin Huimaa edelleen kun se aikoi kääntää päätään katsellakseen ohikulkijoita.

Aamupäivällä otettiin tuon onnettoman paikallamakuun jälkeen vielä vähän pitoharjoituksia ja noutoa niin, että kapula oli maassa välissä. Vähän se puri, mutta perusasento oli ihan hyvä noissa noudoissa.

Ruutua: Olin  tehnyt ruudun valmiiksi Huiman odottaessa autossa. Eka lähetyksellä se meinasi ensin mennä ruudun sivuun, mutta korjasi sitten. Toisella kerralla olin palkkaamassa sitä aika kaukana ruudun sivulla, ja Huima onneton meni ensin seisomaan sinne samalle sivulle kuin minne meinasi mennä ekalla kerralla. Kolmas toisto vielä niin että jätettiin sinne yhdessä lelu, ja sitten siirsin ruudun toiseen paikkaan sillä välin kun Huima retuutti karvaleluaan. Tämä menikin sitten tosi hyvin, reitti ruutuun oli ihan suora.

Sitten vielä luoksetulon pysähdyksiä, muutama seisominen ja yksi maahanmeno. Paranee, pikkuhiljaa.

Huimalla oli aika hyvä into tehdä, vaikka vähän pelkäsin mitä siitä tulee sen jälkeen kun sille piti avautua paikallamakuusta. Taisi käydä päin vastoin kuin mitä kuvittelin – Huimalla taisi olla vähän tarvetta miellyttää.