Juuri kun pääsin ajattelemasta että Huima alkaa vihdoinkin aikuistua, se taitaakin alkaa jo dementoitua.

Tutulle lenkkipellolle oli joku ajattelematon tehnyt tänään ison lumipallon, ja Huiman mielestä mokoma hirvittävä pallukka oli hetimiten eliminoitava. Hurjasti röhkien ja häntä pystyssä se kävikin sitten taistoon; karvat pystyssä se tanssahteli vähän aikaa hirviön ympärillä ja kapusi sitten urheasti sen päälle. Hurja porokoira, pitäisiköhän sille hankkia kuonokoppa?

Pallukan jälkeen Huima tyytyikin sitten pienempiin saaliisiin – kyllä taas loppulenkistä hiirulaiset huusivat armoa. Hiirikanta onkin selvästi elpymään päin (ellei Huima saa sitä ennen kantaa laskemaan).

Kun itsetuntoa oli näillä tavoin lenkillä kohotettu, voitiin kotiin päästyä todeta että tunnari ja kaukojen seis-istu on tuommoiselle sankarikoiralle pala kakkua vaan. Vielä kun vähemmällä tarmolla varustettu emäntä saisi opetettua ne seiso-maat...