Alkuun odoteltiin vuoroamme Nuutin ollessa radalla, ja puheltiin Bellan mahdollisesta kuumumisesta kisoissa. Kun totesin että meidän ongelmat saattaisivat olla ihan päinvastaisia, Huima ilmeisesti kuuli ja aloitti oman rodeon fleksinnaru suussa. On on,  hän on myös kovin kuuma.  Ihan säälitti kieltää sitä, mutta Huima on nuoruudessaan syönyt sen verran hihnoja poikki, että ei kiitos enää tarvitse, varsinkaan näin mummuiässä. Pitänee ottaa ensi kerralla mukaan tarkoitusta varten ostettu ketjuhihna :o)

Tänään oli samasta nopeasta radasta kaksi eri versioita. Rata oli periaatteessa helppo, mutta kun vauhtia tuli, tuli myös virheitä. Lisäksi ohjaaja oli taas kerran niin ulapalla että sävelsi ekalla kierroksella radasta ihan ikioman version, ja muutkin kierrokset meni miten meni.

Toinen kierros tehtiin ajatuksella "Ei tästä kumminkaan mitään tule", ja toinen rata humputeltiin vaan jotenkuten läpi kaksi kierrosta putkeen. Välillä jäin Huimasta metritolkulla, ja välillä jätin Huiman ihan oman onnensa nojaan. Kyllä on vaikea laji. Oma asenne pitäisi ehdottomasti saada kuntoon, epäreilua viedä koira radalle tuolla asenteella – varsinkin tuommoinen koira joka taatusti huomaa että ohjaajaa nyrppii.

Huimalle on tullut ulkokentällä pysyvä tapa siitä että se jää jököttämään ekan esteen taakse, ellei sen kanssa lähde yhtäaikaa samalta viivalta. Tänään palkkasin sen kerran heti ekan esteen jälkeen, ja sitten otettiin uusiksi. Pitäisi varmaan seuraavalla kerralla kokeilla odottaa niin kauan, että Huimakin jo haluaa lähteä. Sitä on vaan välillä niin vaikea lukea, kun se että se ottaa katsekontaktia, ei silti vielä ole ollenkaan tae lähtöhaluista. Reippaasti ja mielellään se onneksi kumminkin radalla menee.