Käytiin Tompan kanssa Suurniityntiellä jäljellä. Pituutta edelleen se 50 metriä, nameja kuten ennenkin, ikää tällä kertaa noin tunti. Maasto oli harvaa sammalpohjaista kuusikkoa.

Tomera löysi jäljen aika hyvin, ja lähti ajamaan oikeaan suuntaan. Jätti kaikki namit syömättä vaikka koitin hiljentää vauhtiakin, eikä murkkujakaan näkynyt yhtään. Aika lailla kiskomalla mentiin lopun namipurkille, eikä Tomera jäljestänyt tällä kertaa kovin tarkasti. Kerran olisi lähtenyt jäljeltä kokonaan poiskin. Namipurkin namit kelpasivat, vaikka eipä nekään kovin vauhdikkaasti alas menneet. Namien syönnin jälkeen olisi lähtenyt jatkamaan vielä poistumisjälkeä pitkin eteenpäin. Jäljeltä lähtiessä Tomera meni kauheaa vauhtia kakalle, olisikohan sillä ollut niin kova hätä että ei pystynyt edes syömään..?

Kokeilin vielä jäljestyksen jälkeenkin tarjoilla niitä samoja nameja – eli superherkkua juustoa – Tomppa otti kyllä namit suuhunsa, mutta sylkäisi saman tien pois! Kotiin päästyä Tomera ryntäsi omana nälkään kuolevana itsenään suoraa päätä luumupuun alle evästämään pudokkaita. Olipas kerrassaan kummallinen juttu!