Nyhverö, Tahvo ja Sählä -joukkue treenasi agilitya. Ohjelmassa oli tällä kertaa melkoisia aitapyörityksiä, mutta onneksi meitä oli niin vähän, niin ehdittiin rauhassa katsoa ohjauslinjoja etukäteen, ja vähän jälkikäteenkin. Juuri sopivaa treeniä meikäläiselle, joka ei osaa yhtään suunnitella rataa etukäteen!

Huiman kanssa oli vieläpä kiitollista harjoitella, kun se meni nätisti sinne minne ohjattiin, ja taisi vähän paikkaillakin kökköä ohjuria. Marjo huomautti että liikun ihan liian kumarassa, ja vaikka epäilin että Huima saattaa hämmentyä jos yhtäkkiä suoristaudun ja nostan vielä kädenkin ylös, niin eipä vaan – hyvin sujui homma pystyasennossakin.   Tuo itsensä suoristus voi olla avain myös meikäläisen valssiongelmiin, kun ehkä se pää ei mene niin pahasti pyörälle jos ei kiepu ihan lattianrajassa pää alaspäin.

Toisella ratapätkällä Huimalle oli vinottain kaksi aitaa, joista toisella piti tehdä tiukka kurvi viereiselle aidalle. Kaarroksesta tuppasi tulemaan aika laaja kun Huima hyppää niin pitkälle – yhdellä aidalla sen saa kääntymään tiukasti käteen kun ei ole vielä vauhtia, mutta kahden aidan takaa sitä ei onnistuttu kääntämään millään. No, mun puolesta saa kaartaa kunhan muuten pelittää.

Jos Huima olikin aika mahtava ratapätkillä, niin kepeillä se näytti taas koko porokoiraneroutensa. Radalla kepit menivät Huiman tekemiksi oikein hyvin, mutta sitten kun otettiin niitä erikseen ja itsenäisesti, niin se oli taas melko koomista hommaa. Ensin Marjo koitti ainakin kymmenen kertaa palkata Huimaa keppien päässä, niin että Huima suorastaan törmäsi Marjoon vikan keppivälin jälkeen. Huima näytti vaan joka kerta vähän ärsyyntyneelle kun häntä sillä lailla kehdataan häiritä kesken tekemisen, ja tuli väkisin Marjon ohi oman rakkaan ohjaajansa (ja ohjaajan namien ) luokse. Sitten kun se lopulta keksi, että Marjolta saa palkkaa, se alkoi väkisin oikomaan.Tästä lähtien Huiman palkat tulevat kuulemma ihan jostain muualta kuin ohjaajalta.

***********

Sitten meidän pienen murheenkryynin treenit... Tomera teki ekan osuutensa hurjan hienosti, sain sen tekemään vähän vaikeampiakin aitakuvioita, ja muutaman esteen jälkeen se sai aina palkan. Vauhtia sillä oli hurjasti, ja meno oli iloista. Itse sorrun Tomeran kanssa vaan  panikoimaan ja sähläämään kun se on niin nopea ja ennalta-arvaamaton. Tomera sai sitten kärsiä kun ohjaaja koitti opetella ohjaamaan rauhallisesti ja oikein, ja Tomppa joutui tekemään samat aitasysteemit aika moneen kertaan ennen kuin oltiin ohjaukseen tyytyväisiä. Vikalla kerralla Tomppa pudotti radan loppupäässä yhden riman, ja jäi juostessaan katsomaan taakseen että mikä ihme se oli. Jatkoi kuitenkin loput hypyt ihan ok.

Toisella kierroksella Tomera teki pari hyppyä, ja sitten hyytyi ihan totaalisesti. Ehkä sitä arvelutti se edellisellä kierroksella pudonnut rima, ja varmaan se alkoi olla myös väsynyt eikä enää jaksanut keskittyä. Tomera on vielä puolitoistavuotiaanakin aika huono keskittymään kovin pitkäksi aikaa mihinkään, ja muutenkin se on vielä tosi pentumainen.

Koitettiin kuitenkin vielä jatkaa sen kanssa, mutta aika laihoin tuloksin – miinuksen puolelle taisi mennä siis taas nämäkin harjoitukset. Kepeille saakka päästyä Tomera ei enää suostunut tekemään mitään, ei edes tulemaan luokse.   Otettiin sitten lopuksi sen kanssa vain putki, se kun sentään oli vielä ihan kivaa.

Kun lopetettiin tekeminen, Tomera palautui heti omaksi hössöttäväksi itsekseen, leikki ja kirmasi. Onneksi sille ei sentään jää ahdistukset päälle, mutta tosi herkkä se näemmä on. Jatkossa Marjo lupasi että tehdään vähän helpompaa ja palkataan parin esteen välein. Voi kun oppisi olemaan Tomskun kanssa vähän fiksumpi, oppisi lukemaan sitä paremmin, eikä sortuisi painostamaan. Ja voihan sitä aina toivoa, että nämä Tomeran jutut ovat nyt vain jotain hormonijuttuja, tai että se tuosta vielä aikuistuu...

********
Treenit olivat kuitenkin tosi hyvät, ainakin Huiman ja ohjurin kannalta. Ja Huimalle pisteet siitä että jaksoi innokkaasti hinkuttaa ohjauskuvioita hyytymättä yhtään. On se vaan aika mummu.