Vähän kuten arvelinkin, Tomera oli tosi paljon reippaampi myös agitreeneissä. Oltiin ekana vuorossa ja medi-esteillä mentiin edelleen. Ratana oli ilmeisesti taas joku kolmosten kisarata, eli periaatteessa Tomeralle ihan liian vaikeaa, mutta kun pilkottiin neljän esteen pätkiin, niin ihan hyvin sujui. Kaikkia viittä pätkää tehtiin pariin kolmeen kertaan, eikä Tomera ehtinyt tällä kertaa hyytyä ennen kuin lopetettiin. Ihan radan loppuun saakka ei vielä päästy, mutta ihan hyvä suoritus Tomskulta!

 
Hypyltä 180° puomin vieressä olevaan putkeen meno meni aika odottamattomasti pieleen – en arvannut blokata puomia kun Tomera ei kerran puomille mene, mutta menihän se. Puolivälissä ylösnousua se joko huomasi että hui kun pelottaakin, tai sitten se jäi vaan odottelemaan kun ohjaaja pysähtyi, ja pakitti takaisin alas. Muuten putket menivät tällä kertaa tosi hyvin. Luulen että sillä on vähän aikaa ollut pieni kynnys putkeenmenoissa sen takia kun niissä ei näe vahtia ympäristöä kamaluuksien varalta, kun kotona tai yksin treenatessa putket on sille kiva juttu. Kotona se lisäksi etsii putken suun, ihan sama mistä sen sinne lähettää.
 
Ihan tunnin lopuksi juostiin vielä vauhtisuora (ja vähän isommalle palkalle),  kun tällä kertaa ei ehditty laskea puomia alas. Putki, muuri ja kolme hyppyä mentiin hyvällä vauhdilla ja toivottavasti Tompallekin jäi hyvä mieli.   Olipa itsellekin ihanan rentouttava treenikerta kun ei tarvinnut murehtia Tompan murheita, ja toivotaan että hyvä vire jatkuu. Mimmi kehui Tomskun kuuliaisuutta, ja kyllä se vaan onkin niin kiltti että yrittää yleensä parhaansa mukaan tehdä mitä pyydetään eikä turhia sooloile. 
 
Kyllä tässä on taas reilun viikon ajan ihmetellyt tuota tuuliviiriä, kun ei ihan tiedä että mistä nyt puhaltaa. Vaikuttaako tuohon palanneeseen reippauteen hormonit, ilmojen viileneminen, flunssan paraneminen, sosiaalistamistreenit vai mikä? Onko meillä nyt menossa positiivinen noidankehä, missä onnistumiset nostavat sekä koiran että ohjaajan mielialaa? Vai kaikki yhdessä? Varjopuolena olen ollut huomaavinani, että mitä itsevarmemmaksi Tomppa käy, sen enemmän se alkaa kyräillä Huimaa. 
 
****
Eilen ehdittiin ennen agilitya lämppärilenkille Erkylään, ja Huimalle tehtiin nopsaan lenkin päälle tunnari. Ei olisi ainakaan pitänyt jättää Huimaa vetokoukkuun odottamaan siksi minuutiksi kun suunniteltiin, kun se oli jo siinä vaiheessa taas ihan kierroksilla. Ja tunnarissa ei ollut päätä eikä häntää, nyt se on ihan lopullisesti hajonnut. Edes nami oman kyljessä ei tällä kertaa auttanut. Pari toistoa perään oman piilotusta ruohikkoon, muuten ok, mutta vire edelleen väärä. 
 
Aamulla kotona Huimalle taas tunnari, tällä kertaa nurkan takaa. Edelleen ekalla kerralla toi väärän, mutta tokalla kerralla puuhaili kapuloiden parissa paljon pidempään (=haisteli!), ja toi oman. PItää koittaa ensi kerralla virittelyksi ja pään nollaamiseksi piilottaa ensin vain se oma, ja sitten kokeilla nurkan takaa...
 
Tomskulle kepit; tällä kertaa kuudesta toistosta viisi onnistui. Mutta nytpä oli vauhtiakin jo niin paljon, että oikeaan väliin korjaamisesta ei tullut mitään! Homma näytti jo aika pahasti oikealle pujottelulle, ja Tomppa näytti olevan itsekin aika ylpeä itsestään.   Sujahdettiin vielä putken kautta tunnarikapuloille, ja kun Tomppa oli vähän kerännyt vauhtia, sujui tunnarin etsiminenkin hiukan ripeämmin kuin yleensä. 
 
Nyt alkaa olla taas se aika syksystä, kun kymmenen minuutin aamulenkin jälkeen saa junamatkan ajan kaivella hirvareita hiuksista. Ällöä, ja hiukan noloa täydessä ruuhkajunassa, mutta minkäs teet? Pitää ehkä koittaa jos joku huiviviritys auttaisi, mutta kun niitä mokomia on pihassakin.