Käytiin pitkästä aikaa ihan vieraassa paikassa tokoilemassa. Aika hyvä paikka, mutta vähän turhan pitkällä.

Huiman kanssa tahmailtiin ensin tunnarin kanssa. Se kun ei mene kaaliin, niin ei mene kaaliin. Haistaakohan se ylipäätään yhtään mitään? Aika kärsivällinen olen tuon kanssa ollut, mutta johan tässä alkaa pikku hiljaa pitkäpinnaisempaakin potuttaa. Palataan siis taas kotitreeneihin – eihän niitä ole tehtykään vasta kuin aika monta vuotta. Tehtiin me lopuksi vielä Huiman kanssa  seuraamistakin, sen se sentäs osaa. Pitäisköhän alkaa rallitokoilemaan sen kanssa. 

Tompalle ekaksi  liikkeestä maahanmenoa, ja ei se sekään onnistunut kuin käsiavun kanssa. Sanon kuulemma käskyn erilailla kun annan avun, mutta olen aika lailla siinä uskossa että avun kanssa on ihan sama mitä sille hihkaisee, kun käsimerkki on kumminkin se vahvempi. Leikin ohessa Tomppa osaa maahanmenon ilman mitään merkkejä, mutta siinä taitaa vihjeenä toimia sitten taas se lelu. Aamulla tehtiin kepin kanssa, ja johan se teki upeita ja nopeita lakoamisia.

Luoksetulo läpi pallon perään; jättäessa kuikuili pupupelloille niin että piti odotella vähän aikaa että neiti suvaitsee ottaa kontaktin, mutta muuten ihan ok.

Liikkeestä seisomisia pari, eipä kait moittimista, oisko jäänyt aika suoraankin? Pallopalkka tästä.

Sitten piti taas itse hölmöillä ja alkaa yhtäkkiä treenaamaan paikallamakuun suorempaa maahanmenoasentoa. Ja vielä sen jälkeen kun olin hakenut autosta loppupalkan niin että Tomera vahingossa näki (no näki kai kun tunki pitkän nenänsä oven välistä…). Loppupalkan jälkeen ihan opitimivireessä ollut Tomsku kiihtyi vähän liikaakin, ja lopuksi tehdyt muutama sivulletulo eri asennoista tehtiin aika tulisella piruetilla.

Lopuksi sitten vaan pätkä hiukan liiraavaa seuraamista ja siitä loppupalkka.

Kaiken kaikkiaan vähän plääh-treeni, eikä syy ollut taatusti Tomerassa. Oisko jäänyt Huiman tunnarisekoiluista vähän potutukset nollaamatta...

****

Kotona oli tietty pakko hinkata noita paikallmakuun jättöjä vielä ruoan päälle, ja alkoivathan ne sujua. Ja ekan kerran sitten pentuaikojen tehtiin vielä  naminpiilotusta.   Kumpaakin koiraa ei voi yhtä aikaa päästää etsimään koska siitä tulisi taatusti riita, joten laiskana olen  jättänyt namit piilottelematta. Näkyi olevan aika kivaa hommaa, ja kylläpä vaan Tomeran nenä pelasi paljon paremmin kuin mummunsa, ja lisäksi touhu oli pikkukoiralla paljon järjestelmällisempää.  Pitänee ottaa ohjelmistoon pimeiden iltojen iloksi!