Pakon sanelemana ollaan edelleen vietetty nykyään niin kovin muodikasta hidasta elämää. Flunssa ei vaan ota parantuakseen, ja kun pakkanenkin heiluu 10°:een molemmin puolin, on pakko ottaa rauhallisesti. Harmillista, Huimalla olisi ollut huomenna viimeiseksi kaavaillut agilitykisat Porvoossa. 

Nyt ehkä jaksaisi jo vähän tokoillakin, mutta ei oikein voi kun ääni kulje. Hyvin nuo kyllä ymmärtävät kuiskailua ja raakkumistakin, mutta odotellaan vielä parempia aikoja.

Keskiviikkona hankittiin 35:llä eurolla mielenrauhaa, kun eläinlääkäri totesi että Huiman pahkura ei näytä vaaralliselle. Odotellaan ja katsellaan, ja jos patti ei kasva tai ärry, niin se saa kukoistaa rintamuksissa. Sen verran se ärtyi lääkärin hipeltämisestä että alkoi tihkua verta, mutta onneksi ei ole ihan valjaiden remmin kohdalla niin josko se siinä kyydissä menisi. Huimaa pelotti eläinlääkärissä ihan hirmuisesti, se kyllä muistaa hyvin kaikki ammoiset lääkärireissujen tragediat.

Lääkärimatkalla poikettiin Kaidanpäähän jaloittelemaan, ja oman kunnon säästämiseksi kumpainenkin sai olla yhtä aikaa irti. Loistava pikku kierros, koirat kaahasivat suht näköetäisyydellä ja itse sai hipsutella lumimyrskyssä ihan hissukseen. Eilen nautittiin kuutamosta kuopilla, Huimakin meinasi hiukan lähteä ketunjäljille, ja Tomppa viiletti samoin jonkun aikaa omilla teillään. Mutta ei auta, jotenkin ne on saatava lenkitettyä. Muutaman kerran on kyllä mennyt hermo Tomppa-veturiin – kun itsellä on tuskanhiki päällä ja vapisuttava olo, ei kaipaa enää ketään kiskomaan käsiä sijoiltaan.

Tomppa alkaa pikkuhiljaa olla vähän ylienerginen. Sisällä se koittaa joko astua Huimaa, tai leikkiä sen kanssa. Astuminen nyt ei sovi, eikä Huima oikein arvaa ryhtyä leikkimäänkään kun tietää hyvin mitä siitä saattaa seurata. Tänä aamuna yllätin Tomeran itse teosta sängystä nenä syvällä salmiakki-kurkkupastilliaskissa. Se oli ehtinyt tyhjentää melkein koko askillisen pastilleja, onneksi ne olivat maltitolilla ja sorbitolilla makeutettuja, eivätkä xylitol-karkkeja…

Aamun pissareissut ovat käyneet myös hiukan hermoja raastaviksi. Eilen Huima ei halunnut mennä puskapissalta ollenkaan tarhaan, vaan kipitti päättäväisesti odottamaan sisällepääsyä ulko-oven taakse. Riemu oli rajaton kun päästin sen sisään. Tänään Huima jäi jäkittämään metsään, eikä suostunut liikahtamaan minnekään – ennenkuin sivu-käskyllä tuli salamana perusasentoon. Olihan se sitten käskytettävä pari kertaa vielä hyppäämäänkin kun kerran noin ilkeästi jymäytettiin tulemaan luokse. Ja jymäytettiinhän se vielä palelemaan tarhaankin.  Ei sillä kyllä kopissa pitäisi vielä näillä keleillä kylmä tulla, katsotaan sitten uudelleen sisään jäämistä kun pakkanen nousee 15 asteeseen. 

Tomera  sen sijaan on aina yhtä iloissaan menossa tarhaan, tai sisään, tai minne vaan. Sama se, kunhan jonnekin pääsee. Sen kanssa saakin sitten olla varuillaan,  ettei pihanperäreissut vaan laajene jäljestyshommiksi. 

Onneksi tänään päästään jo vähän harrastelemaan, aletaan ollakin sen tarpeessa koko porukka. Rajansa se on downshiftauksellakin!