Sunnuntaina koitti Huiman viimeinen agikisapäivä, yksi startti illasta Urhiksella. Kummallista, kun tuntuu että ihan juuri otsikoin blogikirjoituksen otsikolla "Huiman eka agikisa", ja nyt sitten tulikin  jo viimeinen.   Hyvin Huima jaksoi kisailla loppuun saakka, ja vetreässä kunnossa lopetettiin.  Päivällä vetäisitiin pitkä umpihankilenkki, ja loppupäiväksi Huima oli teljettävä portin taakse olkkariin että malttoi levätä vielä illaksi. 

Kerrankin oli aika helppoa lähteä kisaamaan kun tiesi että viimeistä viedään, ja kun lisäksi  tiedossa oli vain yksi startti ja sekin kotihallissa. Rata oli vaan niin vaikea, että harkitsin vielä kotiinlähtöä ennen rataantutustumista.   Alku oli vaikein paikka, mutta kun siitä selvittiin, oli loppurata helpompaa ja mikä parasta, välillä saattiin juostakin ihan reippaasti. Huima hyllytti kun hyppäsi suoralla renkaan välistä, eli ihan alkeistason virhe tehtiin taas. Eihän meidän radat ikinä mitään kovin sulavia ole, mutta muuten selvittiin suht kunnialla rata loppuun. Ihan hyvä lopetus siis Huiman agikisailuille – hyvällä hyllyllä aloitettiin, ja hyvään hyllyyn lopetettiin. 

Kyllä oli haikea olo radan jälkeen, Huima sai tupla-annoksen maksista, ja nautiskeltiin vielä vähän kisatunnelmasta. Kun palkintojenjaossa kuulutettiin että jaossa on vielä yksi palkinto eläkkeelle jäävälle Huimalle, tuli kyllä niin tippa linssiin, että ihan nolottaa. Tiina kuulutteli ja mainosti myös Huiman messarikeikkaa, ja lahjaksi mummu sai Ottosonin Dog Turbon. Huima ihmetteli varmaan että mitä nuo oikein niiskuttavat, kun jälkeenpäin vielä halailtiin ja tihrustettiin. 

Upeasti jäi siis mummu eläkkeelle, ja kyllähän se olikin – jos ei ihan loistokas – niin varsin luotettava ja ihana kisakaveri. Ja kuka olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että näinkin pitkälle päästään! 

Nyt Huima saa siis keskittyä ehdottomaan lempihommaansa, eli tähän: