Joulu tuli ja meni, vielä kun päästäisiin vuodenvaihteesta eroon…
 
Aatonaattona oltiin Rudyn kanssa metsälenkillä ihanassa kuutamossa ja juotiin päälle glögit. Pakkasta oli -26°, ja se taisi olla Huiman selälle liikaa, kun se alkoi lenkin puolivälissä kulkea kannoilla. Kotiin päästyä huomasinkin sen sitten ontuvan ja olevan ihan vino. Osteopaattireissusta oli jo useampi päivä, eikä meillä ollut mitään lenkkeilyrajoitusta, mutta ehkä Huiman ei hyisessä ilmassa olisi kannattanut lähteä Tompan peesiin lumihankeen pomppimaan. 
 
Onneksi selkäkipu ei estänyt Huimaa hoitamasta tärkeitä jouluhommiaan. Tässä aattoaamun työuupuneet kinkkuvahdit:
 
 
Joulupäivänä koitettiin käydä juoksuttamassa Tomppaa jäällä. Huima tuli rannalta vähän matkaa vastahakoisesti jään puolelle, mutta heti kun jää alkoi ääntää, se veti väkisin takaisin rannalle. Äänihän sitä ei voi pelottaa, kun kerran rauhoittuu heti kuivalle maalle päästyään. 

Tapaninpäivänä ajeltiin kotiin hirveässä pyryssä, ja hengissä onneksi selvittiin. Kotona oli poissaollessa piha täyttynyt lumesta ja kaivo jäässä, joten kolaa työnnellessä ja vedenpuutetta manaillessa meni sekin päivä niin että ei pahemmin lenkille ehditty muusta puhumattakaan. 

Koirien iltaruoan aikoihin koitin rauhoittua viinilasillisen kanssa katselemaan telkkua,  ja ihmettelin miksi joku 102:sta dalmatialaisesta mouruaa kuin kissa. Sivusilmällä katselin kun Huima hipsi luimien syömästä, ja kuvittelin että Tomera oli pihistänyt Huimankin luun. Kun lähdin pelastamaan Huiman eväitä, Tomppa seisoikin keskellä lattiaa selkä köyryssä ja mourusi sydäntäsärkevällä äänellä. Oksennuslammikoita löytyi useampi, ja kun Tomppa edelleen kakoi ja sen kylkiluutkin sojottivat ihan kummallisesti, olin jo varma että nyt tuli Tomeralle lähtö. 

Siitä se sitten onneksi nopeasti rauhoittui, oli vaan ilmeisesti vetäissyt liian ison palan lihaa purematta ja meinannut tukehtua. Ja juuri kun mainostin että Tomppa ei ikinä oksentele…  Mutta ihan kiva, kyllä siinä kaivohuolet unohtuu kun toinen alkaa tehdä kuolemaa.