Emännästä oli vähällä tulla tänään porokoiraa köyhempi.

Oltiin Huiman ja Ledin kanssa moottoritien takana olevalla pellolla lenkillä – ihan niin kuin kymmeniä kertoja aiemminkin. Huima poikkesi metsän puolelle omille retkilleen (niin kuin kymmeniä kertoja aiemminkin...), mutta ilmeisesti kovan tuulen ja sateen vuoksi se ei enää löytänytkään meitä, vaan luuli ilmeisesti tulleensa jätetyksi. Ja juuri kun emäntä on suureen ääneen ihmetellyt koiria, jotka eksyvät metsään...

Odoteltiin Huimaa vähän aikaa sillalla, mutta ei vaan kuulunut. Sitten Pasi soitti että oli löytänyt Huiman Veikkarin kioskilta. Rivakkaa vauhtia sen on täytynyt sinne se kilometrin matka pistellä, ja oli onneksi päässyt vanhasta kolmostiestäkin kunnialla yli. Kioskin tytöt olivat löytäneet Huiman Varpun ja Pasin talon edestä oman auton vierestä istumasta, ja ottaneet kiinni. Eivät sitten olleet kumminkaan ymmärtäneet soittaa valjaissa olleeseen puhelinnumeroon.

Huima ei ollut enää antanut Pasille kiinni – oli varmaan ajatellut että hän ei enää lähde minnekään oman auton kyljestä (voin kyllä kuvitella mille se on näyttänyt istuessaan auton vieressä korvat lintassa ja päättäväisen näköisenä). Oli sitten kumminkin lähtenyt Pasin mukaan ja juossut suoraan ovelle. Uffe varmaan ilahtui yllättävästi ilmaantuneesta seuraneidistä.

Onni onnettomuudessa että Varpu oli jättänyt puhelimensa kotiin ja Pasi sai meidät kiinni, ja että yleensäkin sattui löytämään Huiman kioskilta. Onni että Huima pääsi autolle jäämättä itse auton alle. En kyllä olisi uskonut, että Huimalle käy näin, kuusi ja puoli vuotta se on aina löytänyt helposti emäntänsä metsästä. Niin kai se on, että pitäisi pitää suuta vähän soukemmalla...