Eilen tapahtui kummia, vaikka piti lenkkeillä vain ihan tavallinen kuoppalenkki.
Oltiin juuri kääntymässä kuopalta takaisin kotiinpäin, Tomera viiletti irrallaan ja Huima oli kiinni. Heti kääntymisen jälkeen Huima laittoi jarrut pohjaan eikä suostunut liikkumaan mihinkään suuntaan, ei edes sinne mistä oltiin tultu. Nokkelana tyttönä otin Tomeran kiinni ja päästin Huiman irti, kun ajattelin että jos hangessa kahlaaminen on vaikka saanut sen selän taas jumittamaan, joten olisi parempi että se saisi ainakin valita reitin ja vauhdin itse. Eipä ollut hyvä ajatus.

Huima jumitti vapaanakin ollessaan, ja lähdettiin Tomeran kanssa kävelemään tielle päin jotta Huiman olisi helpompi kävellä auratulla. Huima tuli kyllä hissukseen kaukana perässä, mutta ei tullut lähemmäs kutsumalla. Kun jatkettiin Tompan kanssa matkaa, Huima hävisi. Hiukan aikaa huhuilin, ja sitten lähdettiin seuraamaan Huiman huolestuttavasti tiellepäin eteneviä jälkiä. Tomera lähti heti jäljestämään innokkaasti, ja itse sain keskittyä väistelemään tiheän taimikon risuja ja puskemaan itseäni pusikosta läpi. Vaan eipä paljon naurattanut siinä vaiheessa kun pipo otsalamppuineen humpsahti hankeen, naama oli täynnä lunta ja risu silmässä. Ja mummuparka ties missä. 

Pari kertaa päästiin näköetäisyydelle, mutta mitkään kutsut, maanittelut tai uhkaukset eivät saaneet Huimaa tulemaan takaisin tai edes odottamaan meitä. Lopulta hukattiin jälkikin, mutta onneksi Tompalla riitti intoa sen etsimiseksi, ja hienosti se erotti Huiman jäljet myös satunnaisista vanhemmista jäljistä, ja päästiin raiteille uudelleen. Huima oli saanut tällä välin etumatkaa, mutta kun se selvästi kulki suurimmaksi osaksi ravivauhtia, niin jatkettiin perässä. Reitti kulki umpisessa rinnettä mutkitellen ylös ja alas aika lähellä tietä, mutta onneksi kumminkin kodin suuntaan. En uskaltanut luovuttaa etsimistä vaikka kunto meinasi pettää, kun tie oli niin lähellä eikä mitään takeita siitä että Huima tosiaan oli menossa kotiinpäin.

Kuopalta noustua Huima oli jatkanut hirvenjälkiä pitkin – hirvistähän Huima ei onneksi välitä – mutta kun Tomppa on vähintään yhtä innostunut hirven- kuin huimanjäljistäkin, niin hiukan epäilytti kuinka meidän käy. Selvästi Tomera kuitenkin pysytteli Huiman jäljillä, veti innolla ja oli niin sitkeä ja varma asiastaan, että ei lähimainkaan ikinä meidän jälkitreeneissä. Reilun puolen tunnin rämpimisen jälkeen saatiin Huima kiinni. Se seisoi paikoillaan, ja kun edettiin ihan hiljaa, se antoi kiinni.  Taisi olla sekin jo väsynyt.

Tomppa olisi mielellään jatkanut vielä hirvien jäljestystä, mutta paineltiin koko sakki suorinta tietä tielle ja kotiin. Olipa reissu, ja Tomeran kanssa oltiin ihan puhki kun kotiin päästiin. Huima puolestaan käyttäytyi ihan normaalisti koko illan,  kuin mitään outoa ei olisi tapahtunutkaan.

Ei voi yhtään ymmärtää mikä Huimalle tuli, se ei ole ikinä ennen tehnyt tuommoista. Ihan kuin olisi pelännyt meitä... Olisikohan käytökseen voinut vaikuttaa se, että se oli edellisen illan yksin kun Tompan kanssa oltiin treeneissä, ja vielä päivänkin yksin sisällä kun Tomera oli tarhassa? Toivottavasti oli ensimmäinen ja viimeinen tämänlaatunen seikkailu.

Hauska oli kyllä nähdä työkoira-Tomera kerrankin ihan oikeasti töissä, sitkeänä ja peräänantamattomana vaikka välillä käskytin sitä aika kovastikin. Umpihangessa vetäminen ja jäljestäminen taisi väsyttää sen verran, että ekaa kertaaa Tomppa ei edes illalla jaksanut kiivetä yöksi sänkyyn, vaan jäi retkottamaan olohuoneen matolle.

Aamulla yritin tutkailla Huiman selän kuntoa, mutta ei siitä nyt oikein ota selvää.