Torstaina Huima oli iloisena vastassa ulko-ovella kun tulin töistä, vaikka olin jättänyt sen päiväksi kompostikehikkoon. Pelästyin kun luulin että se on tullut sohvan yli sieltä pois, mutta ilmenikin että se osaa vääntää kehikkoa niin että pääsee luikahtamaan välistä pois. Koko illan se oli ihan hyper-aktiivinen, oli varmaan ihanaa kun pitkästä aikaa ei sattunut mihinkään.

Perjantaina töihin lähtiessä telkesin Huiman työhuoneeseen, ja taas se oli illalla ulko-ovella vastassa. Illalla tehtiin ekan kerran puolen kilsan lenkki, sujui ihan ok vaikka liike vähän epäpuhdas olikin. Illasta lähtien annoin Huiman olla vapaasti koko talossa.

Lauantaina aamulla tehtiin sama pikkulenkki, ja Hui ontui selvästi. Päivälenkillä se ontui vielä enemmän, ja ajattelin että en vie sitä illalla kuin pissalle. Niin tehtiin, mutta eipä auttanut – kun Huima kyykistyi pissalle, se päästi kauhean rääkäisyn, minä samanlaisen ja pelästytin vielä Huiman tekemään jalallaan kunnon sivuloikan. Hei hei loppukin ristiside. 

Siitä lähtien Huima on ollut teljettynä kompostikehikkoon. Kolme kertaa päivässä olen kantanut sen tienposkeen pissalle, ja suurella vastenmielisyydellä se onneksi on suostunut pissaamaan muualle kuin syvään hankeen (jonne se kyllä kovasti koittaa koipensa kanssa kammeta). Aamulla oli pakko kantaa se pidemmälle, kun se olisi ollut muuten tekemättä kakkoja jo puolentoista vuorokauden panttaamisen päälle. En ole ikinä tainnut olla niin ilostunut koirankakasta kuin tänään kun Huima teki kunnon kasat metsäautotien päähän. 

Aamulla soitin lääkäriin ja kysyin mitä nyt pitäisi tehdä. Saatiin onneksi aikaistettua leikkausta keskiviikko-aamuun, ja suunnitelma muuttui niin että polvi operoidaan joka tapauksessa ensin, ja tilanteen mukaan hammas siinä samalla. Riskit tietenkin kasvavat sitten reippaasti kun hampaan kanssa on aika iso verenmyrkytysmahdollisuus.   

Onneksi potilas on niin kovin kiltti ja heiluttelee häntäänsäkin vaikka taatusti on kipeä lääkkeistä huolimatta. Eilen se murtautui vielä kerran aitauksestaan kun avasin jääkaapin ovea keittiössä, eli kyllä siinä vielä vähän taistelutahtoakin on vaikka se muuten enimmäkseen vaan torkkuukin pedillään. Parhaiten Huiman tilaa kuvaa ehkä se, että se söi eilen yhtä porkkanaa koko päivän. 

Voi kun olisi jo vaikka huhtikuu, ja Huima edelleen elävien kirjoissa.