Tiistaina oltiin taas rästimässä agilityä Tarjan ryhmässä. Muisti ei nyt kovinkaan pelaa sen suhteen mitä tehtiin ja kenen kanssa edes oltiin – koko kevään jatkunut stressi saa näemmä aivot ihan tyhjäkäynnille. Mutta sen verran muistan, että tehtiin pidempää, ehkä kakkosluokan tasoista rataa jotakuinkin neljässä pätkässä. 

Alkuun Tomera oli oikeinkin reipas, mutta hiipui taas aika nopeasti loppua kohti. Tällä kertaa se ei kuitenkaan paineistunut, ja saatiin tehtyä kaikki mitä pitikin. Hiukan liikaa tuli taas ahnehdittua kun Tomeran lisäksi oli vain yksi koira paikalla. Lopussa näki hyvin taas sen että motivaatiostahan se koko jumiminen on kiinni: lopun esteet olivat kaksi vinottain olevaa hyppyä ja kepit, eikä Tomera olisi enää millään halunnut hypätä. Mutta kun vikana oli kepit, se sai taas innon päälle kun otettiin vain yksi hyppy josta pääsi ihanille kepeille. 

Kummallinen on tuo hyppyongelma kyllä, vaikka mistäs sen tietää vaikka Tompalla olisi joskus ollut semmoinen jumi tai muu kiputila että olisi hypyllä kääntyessä sattunut – pehmeänä koirana se taatusti muistaisi sen seuraavat kolme vuotta. Tai sitten juttu on vaan yksinkertaisesti niin että hyppykuviot ovat yleensä niin vaikeita hahmottaa että tulee uskonpuute, varsinkin kun se on vähän minä-itte -tyyppi. Muut esteet vaikeampanakin kuviona on kuitenkin helpompi juttu hahmottaa. Tämän ymmärrän itsekin ihan hyvin – en ole itse koskaan voinut käydä aerobic-tunneilla kun en tajua mitä pitää tehdä seuraavaksi, mutta step-aerobic sujuu kun laudalle meno auttaa hahmottamisessa…

* * * 

Torstainakin oltiin agilityssa, tosin ei menty omaan ryhmään vaan Tarjan kisavalmiisiin, jossa tuuraamassa oli Tiina. Paikalla ei ollut taaskaan meidän lisäksi kuin Vic. Rata oli helpon näköinen mutta osoittautuikin huomattavasti vaikeammaksi, vaikka me ei kyllä varsinaisesti niihin vaikeuksiin saakka edes päästy.  Matka tyssäsi jo kuudennelle esteelle, kun olisi pitänyt kääntää aika voimakkaasti aidalta toiselle ja se oli Tompasta ihan tyhmää. Sen jälkeen kun Tomera oli päässyt livahtamaan kaksi kertaa aidan väärältä puolelta, tuli taas jumitus. Pitäisi jo muistaa, että jos näin käy, pitää auttaa se hitaasti namin kanssa menemään oikein, eikä jäädä vaan tahkoamaan.

Muutaman yrityksen jälkeen Tomppa siis pottuuntui täysin, eikä enää edes yrittänyt tehdä sitä aita-kohtaa, vaan alkoi tähyilemään kakkoskentän puolelle. Itse myös paineistuin taas ihan kunnolla, ja sehän se sitten auttaakin. Paras olisi näissä jumikohdissa varmaan tehdän kuten Vappu neuvoi, eli jättää noteeraamatta. Kun asiasta tehdään iso numero, se ei taatusti onnistu. Noita käännöksiä hypyillä pitäisi myös päästä tekemään ihan yksitellen samaan tapaan kuin muitakin kivaksi muodostuneita juttuja on tehty, eli heti palkka/käännös. Kumma juttu muuten kun ihan sama tapahtui hevosen kanssa keskiviikkona; heppa-parka ei yhtään tajunnut mitä se kuski oikein tahtoo ja löi hanskat naulaan... peiliinkin siis kenties sopisi katsoa joskus. 

Tokalla kierroksella Tiina olisi teettänyt meillä sitä että minä ohjaan enkä välitä yhtään mitä Tomera tekee tai ei tee – tätä olen muistaakseni joskus kokeillut eikä sillä ollut kyllä vaikutusta. Olin kumminkin sen verran pottuuntunut että katsoin parhaaksi teettää Tompalla jotain kivaa, eli otettiin sitten lopuksi vain keinutreeni. Kaksi ekaa kertaa niin että hihna oli Tiinalla, ja sitten muutama ilman hihnaa, mutta edelleen niin että keinulla oli kaksi läiskää maksamakkaraa. Tompalla oli kivaa ja vauhtia oli juuri sopivasti – hyvä että saatiin treenille edes onnistunut lopetus.

Tauolla juttelin Virven kanssa Tomeran palkkauksesta, ja kehotti kokeilemaan superpalkkaa radan/pätkän päässä positiivisen paineen luomiseksi. Josko näkösällä oleva jackpot saisi siis Tompan kestämään pientä epämukavuutta paremmin.  Onhan tämä käynyt joskus omassakin mielessä, mutta unohtunut sitten jostain syystä kokonaan. Ja jos se toimi niin hyvin keppien päässäkin, niin saattaa hyvin olla että toimisi radallakin. Tuo palkkaushomma on jotenkin livennyt muutenkin ihan käsistä, kun tuppaan nyt Tomeralle joka välissä namia suuhun että saisin sen pysymään hallussa. Ja vielä talvella se oli maailman kuuliaisin eläin, joka teki kaiken mitä pyydettiin niin kauan kuin vaan kykeni…

Nyt katsotaan jos päästään vaihtamaan ryhmää Tarjan mölleihin, kun tuo oma kisaryhmä ei ole ihan meille sopiva. Tarjan treeneissä on sekin hyvä puoli, että itse en paineistu siellä koskaan, ja luulen että se on kuitenkin tässä ihan ydinkysymys. Voi kun olisi vähän parempi hermorakenne! Kummallista muuten, että on yleensäkin pakko harrastaa koiran kanssa lajia jota toinen ei osaa ja toinen ei halua, mutta kun ei vaan osaa/halua antaa periksikään. Nyt päätin ihan todella että jos ei syyskauden alkuun mennessä ala sujua, niin lopetetaan Tompan kanssa ja otan sitten seuraavaksi pilattavaksi agikoiraksi sen briardin pennun. 

* * *

Agitreeneistä suhautettiin suoraan Hikiälle esineruututreffeille. Olin treenien jäljiltä vähän huonolla tuulella ja epäilin tuleeko esineiden etsimisestäkään mitään, mutta upeasti sujui!

Ruutu oli jälleen vajaa puolikas, pituutta ehkä enemmänkin kuin 50 metriä. Tompan esineet olivat takakulmissa ja lähempänä keskellä niin että en tiennyt missä ovat. Esineinä Kaisun kävelysauvan käsilenksu, nahkahanska ja ruttuunleikitty pikkupallo, joista toi kummatkin kulmat.

Tällä kertaa Tomeralla oli omat liivitkin, joten se saattoi pinkoa kummatkin pyydetyt esineet pikavauhtia. Odotti hyvin lähtölupaa, syöksyi takareunalle, löysi, ja toi välittömästi esineen perille saakka – x 2. Eikä harhautunut ruudusta senttiäkään ulos. Jee jee, pitäisiköhän vaihtaa agility jäljestämiseen?